Hei ystävät, minulla on teille uutisia. Blogini tässä osoitteessa on nimittäin tulossa jo suhteellisen lyhyen mutta sitäkin kauniimman tiensä päähän. Kuten kunnon juhlapuheeseen (ja tässä tapauksessa –kirjoitukseen) kuuluu, haluan heittäytyä nostalgiaan ja palata hetkeksi ihan ensimmäiseen postaukseeni. 13. Helmikuuta kaksi vuotta sitten olen kirjoittanut näin:
“Hei ystävät, nauraisitte jos tietäisitte, kuinka kauan tätä blogia on synnytetty! (Te, jotka jo tunnette minut, tiedätte, kuinka huolellisesti oikoluen tekstiviestini. Te tiedätte.) Ajatus kirjoittamisesta on kytenyt jo pitkään mutta aikeeni ovat tähän asti kariutuneet toinen toistaan kekseliäämpiin tekosyihin. Olen suunnitellut niin loppuun asti harkittua konseptia, etten ole vielä koskaan päässyt alkuun. Olen aina ajatellut, että hyvällä blogilla täytyy olla ennalta määritelty ja tiukkaan rajattu aihepiiri ja kohderyhmä. Lisäksi olen odottanut ideaa maailman omaperäisimmästä nimestä ja euroopan tyylikkäimmästä visuaalisesta ilmeestä. Sitten on tietysti vielä kerran pitänyt pohtia anonymiteetin ja avoimuuden välillä, nukkua vielä yhden yön yli.
Näiden reunaehtojen lisäksi olen antanut itseni muistuttaa itseäni siitä siitä, että minähän kirjoitan myös työkseni. Olen vääntänyt kättä egoni kanssa siitä, saisinko tehdä julkisia pilkkuvirheitä vapaa-ajalla: sen verran olen kuitenkin tajunnut, että blogin kanssa olisi antoisinta keskittyä nautiskeluun. Tästä kaikesta suunnittelusta turhautuneena olen alkanut epäillä, tiedänkö itsekään, mistä, kenelle ja miksi haluan kirjoittaa. Ei ihme, että inspiraatio ei ole virrannut, kun olen keskittynyt kuuntelemaan epävarman mielen höpinöitä.
Vastasyntyneen blogini nimen on tarkoitus olla muistutus itselleni siitä, että epäolennaisuuksia ei ole syytä ruokkia turhalla harkitsemisella. Ulkoiset asiat ovat mitättömiä, ja niihin tarrautuminen on lopulta aina pelkoa. Rohkeutta sen sijaan on se, että uskaltaa, vaikka pelottaa. Kaikkien näiden vanhojen tekosyiden kunniaksi jätän ulkoasun viilaamisen sikseen, suhtaudun pilkkuvirheisiin rakkaudella ja nimeän blogini maailman kuluneimmalla mutta ah, niin ihanalla small talk-kliseellä.”
Tänä päivänä suhtaudun kahden vuoden takaiseen minääni sellaisella rakkaudella, jota isosiskot todennäköisesti pikkusiskojaan kohtaan tuntevat. Tuo epävarma tyttö, joka jossain sisällään kuitenkin on tiennyt, että hän voi löydettyän rohkeuden tehdä mitä haluaa, on kahden vuoden aikana muuttunut paljon. (Hän ei, lukuisista yrityksistään huolimatta ole vielä päässyt irti ominaisuudesta, jota kutsutaan myös perfektionismiksi mutta hän on onneksi oppinut ottamaan rennommin.) Hän on tehnyt paljon itsetutkiskelua ja tänä päivänä hän on jo aivan varma siitä, mitä haluaa kirjoittaa ja kenelle.
Tuo kahden vuoden takainen pikkusiskoni ei vielä tiennyt, mitä hän haluaisi isona tehdä. Hän oli kiinnostunut kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja hyvinvointiblogeja luettuaan päättänyt perustaa myös omansa, kirjoittanut gradun naisen kehollisuudesta ja pohtinut paljon naisena olemisen kulttuuria. Hänellä oli sanottavaa juuri naisille, mutta kirjoitti tottumuksesta vielä tuolloin opiskelijoille opiskelijoiden asioista, vaikkei enää itsekään ollut opiskelija.
Kuten aina, tulee pikkusiskonkin kohdalla päivä, jolloin vanhat vaatteet vain jäävät liian pieniksi ja asia on hyväksyttävä. Henkinen koti ei välttämättä enää olekaan siellä, missä olo tuntuu turvalliselta. Jätin vanhan työni ja perustin yrityksen saadakseni vapautta. Taloudellisesta turvasta irtipäästämisen pelko oli valtava mörkö mutta majoitin hänet kuitenkin ystävällisesti sänkyni alle, pinnistin silmät kiinni ja toivoin parasta. Olin kuitenkin freelancerina askeleen lähempänä haavettani, sainhan kuitenkin kirjoittaa jo toivomalleni yleisölle naistenlehtiin.
Olen lapsesta asti tarvinut paljon tilaa ja aikaa luovuudelleni. Jo esikoulussakin pyysin itseni mittaisen paperin, jotta piirrokseni mahtuisivat siihen. Koin, että muihin medioihin kirjoittaminen oli ihan mukavaa mutta minä halusin vieläkin isomman paperin. Sellaisen, jolle saisin piirtää ilman rajoitteita ja muttia. Naistutkimustaustani ei tuntunut mahtuvan medioihin, joissa uusinnettiin samaa vanhaa ja ahdasta naisena olemisen tapaa. Laihduttamista, miellyttämistä, vatsan ja reisien kiinteyttämistä ja läjäpäin synteettisiä mainoksia, onnellisuuden ostamista. Se maailma ei edusta minun naiseuttani, vaikken sitä aiemmin ole uskaltanutkaan vielä sanoa ääneen. Minusta tuntui, että käytössäni oli vain harmaa, tylsä lyijykynä vaikka naisista ja naisille pitäisi saada kirjoittaa kaikilla eri väreillä! Vitsailinkin usein, että minun täytyy perustaa oma lehti ja alkaa päätoimittaa sitä eikä tyytyä olemassa oleviin vaihtoehtoihin. Olin oppinut kolmesanaisen, taianomaisen lauseen eikä paluuta ollut. Minä haluan parempaa. Ja uskoin siihen. Minulla oli kaikki voimat ja edellytykset siihen. Kuten Miikka Lommin ihanassa videossa sanotaan: ”kyllä sinussa voimaa piisaa”! Ja totta tosiaan, niin tekeekin!
Ne epävarmat ja hiipivät askeleet, joilla blogini aloitin, ovat matkan varrella saaneet suunnan ja vahvistuneet. Intuitioni sanoi kaksi vuotta sitten helmikuun kolmantenatoista päivänä, että en voi jäädä enää odottelemaan vaan minun on uskallettava lähteä toteuttamaan kutsumustani pala palalta, yksi kerrallaan vaikken vielä määränpäätä tiedäkään. Blogimaailma on tarjonnut minulle valtavan paljon. Olen saanut sysäyksen elämänmuutokseen, joka on tuonut mukanaan uudenlaista hyvinvointia. Se on ollut iso suuntaa antava tekijä silloin, kun olen ollut hukassa, henksiesti ja fyysisesti uupunut enkä ole tiennyt, mitä minun pitäisi hyvinvointini eteen tehdä. Mutta ennen kaikkea olen blogimaailmasta löytänyt rakkaan ystävän, joka tänä päivänä jakaa suurenmoisen unelman kanssani. Katja, jonka kanssa ystävystymisemme alkoi aikoinaan niinkin banaalin keskustelunaiheen ääreltä kuin hyvän monitoimikoneen valinta, on tänään yhtiökumppanini.
Jolie on ranskaa ja tarkoittaa kaunista, sievää, hurmaavaa, ihanaa, nättiä, upeaa, hehkeää ja mitä tahansa, minkä voi kuvitella liittyvän kauneuteen. Se on paitsi adjektiivi, jolla halusin voida kutsua työelämääni mutta myös se sana, joka kuvastaa toimintaamme parhaiten. Maailmassa on paljon luonnollista kauneutta, jonka haluamme tehdä näkyväksi. Siksi huomenna avautuva www.jolie.fi sisältää luonnonkosmetiikan verkkokaupan sekä naisille suunnatun, vapaan verkkomedian, jossa kirjoitetaan vain siitä, mistä toimituksessa inspiroidutaan täysillä. Vanhat blogitekstit jäävät tänne mutta huomisesta lähtien Kaunis päivä tänään jatkaa uunituoreessa mediassa.
Arvatkaa mitä ystävät? Tänään on kaunis päivä ottaa käyttöön ikioma, suurenmoinen ja hillittömän valtava piirustuspaperi! Tulkaa huomenna mukaan – osoitteen jo tiedättekin.
(Ps. Mainitsemani Miikka Lommin videon voi kurkistaa Katjan uusimman blogitekstin ohessa. Varautukaa nenäliinoilla.)
